Lataa tästä Kengän valmistuksen teollistuminen- tutkielma.


Kenkäteollisuuden historiaa


Kenkäteollisuuden unohdettu uranuurtaja Edward Wallenius

Teollisen kengänteon unohdettu uranuurtaja Edward Wallenius syntyi Orivedellä 1869 ja pääsi viisitoistavuotiaana oppiin Tampereella Koskisen nahkuriverstaaseen. Suoritettuaan kisällitutkinnon neljässä vuodessa, hän lähti ajan tavan mukaan harjoittelemaan ruotsalaisiin ja saksalaisiin nahkatehtaisiin. Kisällireissultaan palattuaan hän rakennutti uudenaikaisen nahkatehtaan vuonna 1894 Korkeakoskelle, joka on nyt Juupajoen kunnan keskus. Ja kolme vuotta myöhemmin Wallenius aloitti rohkeasti teollisen kengänvalmistuksen. Korkeakosken Wallenius valitsi koskivoiman ja Pohjanmaan rautatien ansiosta.

Innovatiivinen ja haasteita ottanut Edward Wallenius oli tutustunut kenkien teolliseen valmistukseen kisällimatkoillaan, nahka- ja kenkätehtaat olivat keskittyneet samoille seuduille. Kenkätehtaan ensimmäiset koneetkin hankittiin Saksasta, josta myös tuli useita alan ammattimiehiä ja työnjohtajia tuotantoa aloittamaan. Korkeakoskelle Wallenius haki jalkinetyöntekijöitä ilmoituksilla, joissa luvattiin pitkäaikainen työpaikka ja hyvä palkka.

Ensimmäisessä lehtimainoksessa helmikuussa 1898 Wallenius kertoi tehtaan olevan varustettu kaikkein uusimmilla ja parhaimmilla patenteeratuilla koneilla, joilla voitiin valmistetaan päivittäin 300 kenkäparia ja tarvittaessa jopa 500 paria. Kun nahka muokattiin itse ja maahantuonti-tulli koski kaikkia ulkomaisia jalkinetavaroita, niin tehdas totesi pystyvänsä kilpailemaan ulkomaalaisten kenkätehtaitten kanssa. Suomen Kenkätehtaalla valmistettiin viime vuosisadan lopussa sekä hienompia että yksinkertaisempia jalkineita. Ilmoituksessa toivottiin Suomen kansan tukevan tehdasta ostamalla sen tuotteita ja siten edistävän teollisuushaaraa, joka tähän asti oli ollut ulkomaalaisten käsissä.

Korkeakosken nahkatehtaassa valmistettiin pääosin pohja- ja päällisnahkaa. Saksasta tuli alkuvaiheessa kenkätehtaalle myös joustavalla risingalla varustettuja ja keltaisella langalla neulottuja valmiita miesten mustia hevospeilipatiineiden päällisiä, jotka sitten kenkätehtaassa vain pinnattiin ja pohjattiin. Alkuaikoina tehtiin saappaita ja hienojakin miesten kenkiä, joissa oli “portikat lakeeria ja varret laikkanahkaa”, mokkanahkaa käytettiin myös paljon kenkien varsiosiin.

Aamulehden kirjoituksesta kesällä 1898 ilmenee, että kenkätehdasta varten oli rakennettu 760 neliömetriä käsittävä tehdas, työkoneita oli 80, joista 24 erilaatuista ja korkuista neulomakonetta. Muutkin olivat toinen toistaan nerokkaampia erikoiskoneita. Eniten huomiota herätti monimutkainen pingoituskone, mutta nerokkaana pidettiin myös pohjien neulomiskonetta ja puunaulauskonetta. Työvaiheiden moninaisuutta ihmeteltiin ja todettiin tavallisen naisten kengänkin olevan kolmenkymmenen henkilön käsissä ennen kuin se pääsee maailman markkinoille. Vaikka tehdas oli ollut vasta vähän aikaa käynnissä, kävi työnteko kirjoittajan mielestä nokkelasti ja varmasti, vaikka työntekijäin joukossa olikin entisiä suutareita, jotka olivat tottuneet elämään vapaudessa. Nämä olivat tottumattomina tehtaan seisomatyöhön tosin valittaneet väsymistään.

Suomen Kenkätehtaan tuotteita mainostivat Tampereella 1899 John Blomin Jalkinekauppa ja Werner Salonen. Ilmoituksissa kehuttiin tämän tehtaan kenkiä, "jotka maassamme ovat saavuttaneet erityisen hyvän maineen kestävyydestään samalla ollen hyvin sieväkuosisia. Hinnat mitä alhaisemmat.” Blomin mainoksessa oli pienen pienet piirretyt kuvatkin solki- sekä varsikengistä ja kehotus ostaa jalkineet aina jalkinekaupasta. Salonen myi Korkeakosken tuotteiden lisäksi vielä käsintehtyjä kenkiä "tunnetuilta tekijöiltä" eli suutareilta. Kauppias John Blom oli myöhemmin kenkätehtaan osakas ja sen hallituksen jäsen. Korkeakosken tehtaalla oli alkuaikoina omat kenkäliikkeet Helsingissä, Tampereella ja Kuopiossa. Taustalla oli todennäköisesti tarve saada teollisesti tehdyt jalkineet kaupaksi, suutarinliikkeet eivät niitä myyneet eivätkä suostuneet edes korjaamaan.

Suomen Kenkätehtaan tuotantoa ei ole juurikaan säilynyt. Vapriikin aarrearkkunäyttelyyn oli löytynyt harvinaiset todennäköisesti Walleniuksen tehtaalla teetetyt silkkiripsiset, nahkavuoriset ja rusetilla sekä pronssisoljella varustetut matalakorkoiset kymmenvuotiaan Olga Alexandra Walleniuksen juhlakengät, joita hän käytti Fanny-sisaren häissä 1899. Fanny Wallenius oli kauppakoulun käytyään tullut Edward veljensä tehtaille Korkeakoskelle kassanhoitajaksi.

Vuoden 1899 alussa Wallenius muutti tehtaansa osakeyhtiöksi, jonka nimeksi tuli Finska Sko- och Läderfabriks Aktiebolag - Suomen Kenkä- ja Nahkatehdasosakeyhtiö. Kauppasumma oli huomattava, miljoona silloista markkaa. Kauppakirjan mukaan Korkeakoskella oli silloin nahka- ja kenkätehdas, sähkövoimalaitos, kapearaiteinen raitiotie ja puhelimet sekä asuntoja puolelletoistasadalle työntekijälle. Vaikka Walleniuksen oli tarkoitus hankkia itselleen yrityksen osake-enemmistö, ei hän tässä onnistunut ja pääomien puutteessa hän joutuikin luopumaan tehtaistaan vuosisadan vaihteessa. Kotimaisen kengän tuotantoarvo oli silloin 541,000 markkaa ja tästä Korkeakosken osuus oli 360 000 markkaa tuonnin ollessa 1761,000 markkaa.

Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas selvisi rahoittajapankkinsa, Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin konkurssista vuonna 1902 ja kun samana vuonna tehtaan johtoon tuli tarmokas Otto Ehrström alkoi pitkään jatkunut kasvukausi, ensimmäinen maailmansotakin toi vielä Venäjän armeijan saapastilauksia. Vasta 1920-luvun alussa alkoivat tappiolliset vuodet ja ehkä siitä syystä yhtiön osakkaat myivät tehtaansa Emil Aaltoselle vuonna 1926 ja Korkeakosken Kenkätehdas jatkoi toimintaansa Aaltos-yhtymän osana 1980-luvun alkupuolelle.

Edward Wallenius ja hänen merkittävä vaikutuksensa teollisen kengänvalmistuksen alkuvaiheisiin Suomessa oli ollut pitkään unohduksissa Koskenjalan Kenkä- ja Nahkamuseon aloittaessa toimintansa vuonna 1985 Korkeakoskella. Museon tutkimusten ja näyttelyiden ansiosta Edward Wallenius on palautettu hänelle kuuluvaan arvoon.


Suutarien yliopistosta kenkäteollisuuden vaikuttajat

Edward Walleniuksen Korkeakoskelle perustama Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas selvisi alkuvaikeuksistaan 1902 johtoon tulleen vanhan kaartin upseerin Otto Ehrströmin ansiosta, vaikka rahoittaja Suomen Maanviljelyspankki joutuikin itse suoritustilaan. Ja uusilla amerikkalaisilla Unitedin vuokrakoneilla tuotanto saatiin kannattavaksi.

Jalkineiden tuonti lisääntyi nopeasti, vaikka käsintehtyjä käytettiinkin vielä yleisesti. Omasta elinkeinostaan huolestuneet suutarit vastustivat tehdaskenkiä ja kenkäkauppoja. Suutarit eivät kuitenkaan pystyneet kilpailemaan teollisen kengän kanssa, etenkin kun mukaan tuli muodin vaihtelut. Vuonna 1900 valmistettiin 65 000 jalkineparia runsaan sadan työntekijämäärän voimin tuonnin ollessa kaksinkertainen. Amerikassa ja Keski-Euroopassa kenkäteollisuus oli silloin jo hyvässä vauhdissa.

Turhaan ei Korkeakosken kenkätehdasta ole nimetty suutareiden yliopistoksi, sillä siellä olivat oppinsa saaneet hyvin monet kenkäalan vaikuttajat kuten Attila, Rentto, Helminen, Hyppönen, Vistrand, Taivainen, Ranta, Solio, A., K. ja S. Peltola, Anttila, Karjalainen. Kauppa-alalle siirtyivät Fagerholm, Leino, Simola ja Tikka.

Suutarinverstaasta Suomen suurimman kenkäteollisuuskonsernin luonut vuorineuvos Emil Aaltonen siirsi kenkätehtaaksi muuttuneen verstaansa Tampereelle 1905. Samoihin aikoihin aloittivat Attila, Valve ja Kaukonen. Varsinkin 1910-luvulla kenkätehtaiden määrä kasvoi ja niiden tuotanto syrjäytti ulkomaiset valmisteet, valmistuksen kohotessa lähes puoleen miljoonaan pariin. Osa Korkeakosken tehtaan työntekijöistä perusti oman Hirsilän kenkätehtaansa ja samalla kymmenluvulla aloittivat Hyppösen kenkätehdas, Osakeyhtiö Jalkine ja Nahka, Karjalan Kenkätehdas, Vaasan Kenkätehdas, Tampereen Kenkätehdas, Kenkätehdas Special Skofabrik, Helsingin Kenkätehdas, Hämeen Kenkä - ja Nahkatehdas, Kenkätehdas Karisto & Kumppanit sekä Pekka Karjalainen ja pojat.

Ensimmäisen maailmansodan aikana tehtaat valmistivat miltei yksinomaan sotilassaappaita ja tästä syystä tavallisten kenkien valmistus taantui, sodan jälkeen aikaa kului ennen kuin kotimaiset tehtaat saivat nostettua laatunsa entiselle tasolle.

Kenkäkauppiaiden liitto syntyi helmikuussa 1917, taustalla oli hallituksen toimenpiteet ja myös eräiden kenkätehtaiden omaksumat itsevaltiaat kauppatavat. Asian tiimoilta lähetettiin myös kirjeitä valmistajille. Ehdottomasti hyljättävä on se tapa, että tehtaiden edustajat ottavat rajattomasti tilauksia vastaan, tietämättä lainkaan onko tehdas tilaisuudessa myöskin suorittamaan nuo tilaukset määräajalleen, parimäärälleen taikka hinnalleen. Rohkenemme pyytää, että Teidän tehtaanne antaa tämän kuun loppuun kiertelemättömän vastauksen siihen, suostuuko tehdas tästä lähtien ottamaan tilauksemme vastaan sitoutuen suorittamaan ne sovittuun määräaikaan, vähentämättä parimäärää 25 prosenttia suuremmalla osalla tai muuttelematta tilausta laatuun taikka sovittuun hintaan nähden. Vaikenemista pidämme tässä tapauksessa pyyntömme halveksimisena.

Tosin kenkätehtaitten yhdistys puolestaan antoi muutamaa vuotta myöhemmin varoituksen suurimmille asiakkaille, jotka olivat osoittautuneet liian ronkeleiksi ja loukkaaviksi. Tämä johtui varsinkin asiakkaiden muotivaatimuksista ja parin päivän viivästyksien johdosta palautetuista eristä. Kenkätehtaiden omat kaupat syntyivät aluksi olosuhteiden pakosta ja jatkaessaan toimintaansa tästä tuli sanomista varsinaisten kenkäkauppojen taholta, Korkeakosken tehtaan myymälät lopetettiin kannattamattomana jo 20-luvun alussa.


Vuoden 1918 vaikutukset

Maailmansodan aiheuttamat häiriöt elinkeinoelämässä saavuttivat kulminaationsa 1918, kun sisällissota puhkesi tammikuun lopussa. Normalisoituminen kesti kauan myös kenkäteollisuudessa, joissa vaikeuksia lisäsi hintojen lasku. Suomen Kenkä- ja Nahkatehtaalla oli kolmensadan työntekijän määrä pudonnut kevään aikana puoleen. Tehtaan asiakkaat yrittivät perua työn alla olevia tilauksia ja palauttaa jo heille toimitettua jalkineita. Korkeakosken kenkätehtaalle aiheutui sisällissodan johdosta menetyksiä myös kenkä- ja nahkatuotteissa lähes 700 000 markan arvosta.

Rauhantulon jälkeen oli kenkä- ja nahka-alalla, kuten suuressa osassa muutakin elinkeinoelämää tilanne täysin pysähdyksissä. Ja oli melkein mahdoton saada uusia tilauksia keväällä ja kesällä 1919, sillä kauppiaat odottivat, että kurssit alenisivat ja tuontikengät halpenisivat. Amerikkalaisia kenkiä tosin tuotiin jo silloin ja kotimaistenkin kenkien kauppa vilkastui.


Tampere kehittyvän kenkäteollisuuden keskuksena

Vuonna 1920 kenkäteollisuudesta sai toimeentulonsa lähes kolmetuhatta työntekijää ja valmistus kohosi noin kahteensataantuhanteen pariin, tehtaitakin oli jo kuutisenkymmentä. Tampereen seutu oli tällöin kenkäteollisuuden keskus, sillä kolme neljännestä tehtaista sijaitsi siellä, mukaan laskettiin myös Oriveden ja Hirsilän tehtaat sekä Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas Korkeakoskella. Siihen aikaan valmistettiin kääntö- ja kiiltonahkakenkiä sekä naulattuja, ruuvattuja ja randikenkiä aina karkeimpiin sotilas- ja työjalkineisiin asti. Laadultaan ja kestävyydeltään ne olisivat sopineet myös vientimarkkinoille, mutta tullit ja tuontikiellot haittasivat sitä

Vuonna 1928 juuri ennen suurta lamaa saavutettiin kotimaisessa kenkätuotannossa huipputulos, lähes kolme miljoonaa paria jalkineita arvoltaan 330 miljoonaa markkaa ja työntekijöitäkin alalla oli jo yli neljätuhatta. Laskukausi oli pahimmillaan kolmekymmenluvun alussa ja työntekijät vähenivät neljänneksellä ja valmistettu kenkämäärä putosi puoleen. Kenkiä tosin silloin vielä oli, rahasta vain oli pulaa. Kenkätehtaat kilpailivat myös valikoiman runsaudella ja tamperelaisen Kajanteen kenkäkaupan postimyyntihinnastosta löytyi vuonna 1930 yhteensä 237 erilaista naisten, miesten ja lasten kenkää. Naisille tarjottiin varsi-, randi- sekä läpineulottuja kenkiä ja hienoimmat kääntökengät olivat kiiltonahkaa ja pukkisevroota. Miehille oli varsi- ja puolikenkiä, esimerkiksi Aaltosen kultaleima kenkä, mahonginruskeata vasikkaboksia (erikoisen hieno laji), Kengät lähetettiin postietuannilla ja sopimattomat luvattiin vaihtaa vain jos pohjissa ei ollut naarmuja.

Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas siirtyi Aaltosen omistukseen jo 1926 ja isännöitsijäksi tuli Lauri J. Kivekäs, samalla nimikin muuttui Korkeakosken Kenkätehtaaksi. Sen koneet uusittiin vuonna 1936, jolloin Unitedin koneet vaihdettiin Moenuksen koneisiin. Vaikka uusimpia koneita mainostettaessa todettiin yhden koneen tekevän kuuden työntekijän työt ja laadunkin paranevan, niin kenkäteollisuuden työntekijämäärä kasvoi. Lieneekö senaikaista saksalaista wagnerilaisuutta, mutta pinnehtimiskone oli nimeltään Imperatrix, kantion pinkomiskone Calzera, reunostyötä varten olivat Remonta, Centenium ja Regalia ja pohjanneulomisesta huolehti Vitessa.


Korviketta kengässä

Sota-aikana valmistettiin pääosin sotilassaappaita ja hiihtokenkiä. Korkeakosken saappaat tunnettiin rintamallakin pohjan KK-leimasta ja suurimman osan niistä tekivät naiset. Materiaalipulan myötä kotirintamalla täytyi ottaa käyttöön kekseliäisyys ja korvikkeet, kengänpohjat olivat useimmiten puusta ja joustavuuden saamiseksi vaneripohjiin tehtiin lomittain sahaukset, päällismateriaalina oli paperinarusta kudottua kangasta ja sandaaleissa punottuja nauhoja. Korvikengissäkin pyrittiin naisellisuuteen ja muodikkuuteen, kestäviä ne eivät olleet. Myös vaihtokauppaa käytiin lehtien sivuilla ja ilmoituksissa jalkineita vaihdettiin vaikka mihin. Naisten yleisin työ- ja myös ulkoilujalkine oli ympäri vuoden monot ja näitä saattoivat koululaiset saada ilman ostolupaakin. Vuonna 1945 valmistettiin vielä korvike- ja puukenkiä yhteensä lähes kaksimiljoonaa paria.

Sodan jälkeenkin kenkäkaupassa tarvittiin ostokortteja ja joskus poliisitkin pitivät asiakasjonoja kurissa, varsinkin silloin kun kuponkien voimassaoloaika oli päättymässä. ja myyjättärien mielestä olisi ollut parempi, että ostoluvat olisivat menneet tosi tarpeeseen, Tampereellakin oli vain joka neljäs saanut talvikenkien ostoluvan. Kengän ostosta oli lehteen kirjoittanut joukko kengänmyyjättäriä närkästyneenä siitä, että monet kengänostajat eivät käsittäneet mitä monivuotinen sota oli alalla vaikuttanut ja kysyvät punaisia tai vihreitä ranskankantaisia mokkakenkiä ja kun niitä ei ole saatiin kuunnella ilkeyksiä.

1950-luvun vaihteessa materiaalin saanti helpottui, mutta kenkäteollisuudessa työskenneltiin pitkään viisikymmenluvulle vanhalla konekannalla ja kengän pohjat pingottiin vielä pitkälti perinteisin tavoin. Kenkien korot valmistettiin puusta tai nahasta ja Korkeakoskellakin nahkatehdas oli muutettu jo 1930-luvulla korkoverstaaksi, jossa tehtiin korot Aaltosen kaikille tehtaille. Kenkätehtaan alkoivat erikoistua ja Korkeakoskella tehtiin saappaita, miesten kenkiä, monoja ja naisten kävelykenkiä, joiden merkkinä oli KK ja Aaltosen suosittu miesten malli oli virtaviivainen welttipohjainen Vakuuskenkä.

Kenkäteollisuuden kasvu jatkui vielä 60-luvun alun ja nopeasti sekä halvemmalla valmistettu liimakenkä alkoi vallata markkinoita perinteisiä menetelmiä käyttäviltä tehtailta. Korkeakoskella aloitettiin uudestaan puukenkätuotanto paljolti Ruotsista tulleen muodin myötä. Seuraavalla vuosikymmenellä jo useimmat naisten kesäkengät alkoivat olla tuontitavaraa, tosin Suomesta vietiin vielä runsaasti miesten kenkiä itään ja Ruotsiin. Todellisiin vaikeuksiin kenkäteollisuus ajautui 1980-luvulla Venäjän viennin hiipuessa ja tuontikengän vallatessa yhä lisää markkinoita. Myös maineikkaat Aaltosen kenkätehtaat lopettivat toimintansa vuosikymmen puoleenväliin mennessä, tosin nimi on säilynyt Renton tuotannossa. Korkeakosken Suutarien yliopisto sulki ovensa 1983, mutta nahka-asujen valmistus jatkuu sen tiloissa yhä Big-L tuotemerkillä.

Powered by Aava 3